Mulle on aina ollut tärkeä omistaa oma koira. Syntyessäni perheessäni oli jo silloin koira, mutta se ei tuntunut niin omalta. Aikaa kului ja lopulta löytyi se ensimmäinen oma. Kohtaaminen oli rakkautta ensi silmäyksellä. Me taivallettiin murrosiän läpi yhdessä, kunnes koitti mun aika luopua ensimmäisestä rakkaudestani sairauden takia.
Mun ihan ensimmäinen koira sai pennut, mitkä asustivat meillä luovutusikään saakka. Siitä jäi vanhemmilleni ja no mullekin uros koira, mutta se ei ollut sama asia tai herättänyt samaa rakkautta kuin ensimmäinen koirani. Tottakai Ukkoa rakastan.
Isäni selaili internettiä reilu kaksi vuotta sitten ja vastaan osui kuvissakin esiintyvä koira. Olin aluksi vähän epäluuloinen. Rotu oli tuttu vanhempieni koirasta joka oli siis ennen syntymääni ja koira oli ollut hankala. Ei saisi luulla kaikkia rodun edustajia samanlaisiksi.
Tasan kaksi vuotta sitten itsenäisyyspäivänä meille asteli kuvissakin
esiiintyvä Parsonrussellinterrieri. Aluksi järkytyin. Koira oli todellalihava isolla ällällä. Totesin isällenikin että ai tuoko on se koira. Se
se oli. Meni hetki aikaa ja aloin löytää ja nähdä Carassa ensimmäisen oman koirani piirteitä ja rakastuin. Cara on rauhallinen ja leikkisä.
Aivan täydellinen.
Meidän elo on aika lystikästä. Cara sekoaa ilmapalloista ja lumipallojen heittelystä. Myöskään ei kannata jättää suklaata tai mitään syömistä koiran hyppäämis etäisyydelle.
Ihmiset usein hankkii koiranpentuja, mutta mulle juuri sopiva ratkaisu on ollut hankkia aikuinen koira. Ensimmäinen koira oli suuri tuki isoissa murrosiän asioissa ja Cara saa sen huomion ja rakkauden mitä mun sisällä on tietty määrä koiralle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti